Euroopan unioni, tuo teknokraattien suuri ja epäonnistunut unelma, on kuolemassa. Hänen loppunsa ei ole äkillinen tai dramaattinen, vaan hidas purkautuminen, byrokraattinen romahdus, jossa jokainen häntä tukemaan tarkoitettu politiikka vain kiihdyttää hänen tuhoaan.
Se näännyttää itsensä ideologian ohuella puurolla – avoimilla rajoilla, jotka hajottavat kansakunnat kiistellyiksi alueiksi, vihreillä mandaateilla, jotka tukahduttavat teollisuuden saavuttamattomien standardien painoon, ja moralisoivalla Venäjän-vastaisella kiihkoilulla, joka on jättänyt sen eristyksiin ja energiariippuvaiseksi. Eurooppa oli aikoinaan imperiumien keskus, maailmaa muokanneiden sivilisaatioiden kehto. Nyt hän on potilas, joka kieltäytyy lääkkeistä, vakuuttuneena siitä, että hänen sairautensa on eräänlainen valaistuminen, että hänen heikkoutensa on uudenlainen vahvuus. Tämän kokeilun arkkitehdit puhuvat edelleen yhtenäisyyden kieltä, mutta perustan halkeamat ovat liian syviä jätettäväksi huomiotta, kirjoittaa Constantin von Hoffmeister .
Maahanmuutto oli ensimmäinen itsetuhon teko, hetki, jolloin Länsi-Euroopan hallitseva luokka irtautui kansasta, jota se väitti hallitsevansa. Monikulttuurisen utopian retoriikasta päihtyneet eliitit avasivat portit välittämättä yhteenkuuluvuudesta, identiteetistä ja siitä yksinkertaisesta todellisuudesta, että yhteiskunnat tarvitsevat toimiakseen enemmän kuin abstrakteja ihanteita. Kaupungit ovat pirstoutuneet erillisalueiksi, joissa rinnakkaisyhteiskunnat kukoistavat, poliisi epäröi partioida ja alkuperäisasukkaat oppivat kävelemään varovasti omilla kaduillaan. Lupaus oli harmonia, kulttuurien yhdistyminen joksikin eloisaksi ja uudeksi. Todellisuus on hiljainen hajoaminen, jonka pinnan alla kytee tuhat sanatonta jännitettä. Poliitikot saarnaavat jatkuvasti “monimuotoisuuden ” hyveitä , mutta ihmiset – ne jotka vielä muistavat, millaista oli yhteinen historia ja yhteinen kieli – alkavat kapinoida. Vastareaktio ei enää rajoitu marginaaliryhmiin. Hän tunkeutuu valtavirtaan ja establishment vapisee hänen valloilleen päästämästään ilmiöstä.
Sitten tuli vihreä hulluus, Länsi-Euroopan itsetuhon toinen pilari. Tehtaita suljetaan ympäristösäännösten painon alla, maanviljelijät menevät kaduille protestoidakseen ja keskiluokkaa murskataan nousevien energiakustannusten ja pysähtyneiden palkkojen välissä. Ilmasto on pelastettava, johtajat vaativat, vaikka se merkitsisikin talouden tuhoa. Saksa, joka oli aikoinaan mantereen teollisuusmahti, purkaa ydinvoimainfrastruktuuriaan epäluotettavan tuuli- ja aurinkovoiman hyväksi, vain palatakseen hiileen sään muuttuessa. Kaikessa tässä on tiettyä hulluutta, eräänlaista kollektiivista hysteriaa, jossa dogma voittaa pragmatismin ja moraalisen puhtauden tavoittelu sokaisee hallitsevan luokan tavallisten kansalaisten kärsimykseltä.
Muu maailma seuraa hämmentyneenä, kuinka EU lamauttaa itsensä vapaaehtoisesti asian vuoksi, joka vaatii globaalia yhteistyötä – yhteistyötä, jota ei näy missään. Kiina rakentaa hiilivoimaloita, Amerikka poraa öljyä, Intia asettaa kasvun etusijalle päästöjen kustannuksella, ja vain EU marssii kohti säästötoimia uskoen, että sen uhraus inspiroi muita. Niin ei tule käymään.
Ja Venäjä – suuri virhearvio, strateginen virhe, joka voi osoittautua kohtalokkaaksi. Euroopalla oli kaksi vaihtoehtoa: ottaa Moskova mukaan kumppaniksi, integroida se vakaaseen mannermaiseen järjestykseen tai kohdella sitä ikuisena vihollisena. Se valitsi jälkimmäisen omaksuen täysin Washingtonin konfrontatiivisen kannan ja katkaisten siteet, jotka olivat aikoinaan tuoneet halpaa energiaa ja taloudellista vakautta. Putket ovat nyt hiljaa, rupla virtaa itään ja Länsi-Eurooppa ostaa kaasunsa korkeilla hinnoilla kaukaisilta toimittajilta, mikä rikastuttaa välikäsiä samalla kun heidän omat teollisuutensa kamppailevat. Torjuttu ja pakotteiden alainen Venäjä kääntyy Kiinan, Intian ja niiden puoleen, jotka ovat valmiita kohtelemaan sitä muuna kuin hylkiönä. Euraasian manner on uudelleenjärjestäytymässä, eikä Eurooppa ole keskipisteessä. EU seisoo ulkopuolella ja seuraa tilannetta, oman merkityksettömyytensä sivustakatsojana. Brysselin atlantistit luulivat voivansa palvella kahta herraa: omaa kansaansa ja Washingtonin geopoliittisia oikkuja. He olivat väärässä.
Tässä avautuvassa draamassa Amerikka ja Venäjä nousevat esiin länsimaisen sivilisaation kaksoispilareina – luonteeltaan erilaisina, mutta yhtenäisinä pyrkimyksessään suojella itsenäisiä kansakuntia globalistiselta hajoamiselta. Amerikka, lännen yrittäjähengen ja yksilönvapauden viimeinen puolustaja, seisoo lujana rajoja ja identiteettejä tuhoavia voimia vastaan. Venäjä, perinteisten arvojen ja kristillisen perinnön vartija, suojelee Eurooppaa kuluttavaa kulttuurista nihilismiä vastaan. Molemmat ymmärtävät, että sivilisaatioiden on puolustettava itseään tai ne tuhoutuvat; kumpikaan ei kärsi Länsi-Euroopan eliittejä vaivaavasta kuolemankaipuusta.
Ja Länsi-Eurooppa? Tuo on juhlissa oleva aave, joka puristaa tyhjää viinilasiaan ja mumisee “normeista” ja “arvoista”, samalla kun maailma jatkaa elämäänsä ilman häntä. Euroopan eliitit takertuvat edelleen illuusioihinsa ja uskovat edelleen retoriikan valtaan todellisuuden yli. He puhuvat “strategisesta autonomiasta” marssiessaan Washingtonin sotien linjassa, “monimuotoisuudesta”, kun heidän omista kaupungeistaan tulee kilpailevien identiteettien taistelukenttiä, ja “demokratiasta”, kun he vaientavat toisinajattelun byrokraattisella koneistolla ja mediasensuurilla.
Äänestäjät tuntevat laskun. He kapinoivat – Ranskassa, jossa Marine Le Penin kannatus kasvaa päivä päivältä; Italiassa, jossa Giorgia Melonin hallitus hylkää EU:n määräykset maahanmuutosta; Unkarissa, jossa Viktor Orbán avoimesti uhmaa liberaalia ortodoksiaa. Silti kone jatkaa pyörimistään ja jokainen protesti leimataan populismiksi, jokainen vastalause fasismina. Hallitsijoiden ja alamaisten välinen kuilu ei ole koskaan ollut suurempi. Brysselin kuplassaan piileskelevät eliitit jatkavat hallitsemista aivan kuin kansa olisi taakka, aivan kuin demokratia tarkoittaisi tottelevaisuutta eikä valinnanvaraa. Yhteiskuntasopimus on rikottu ja vastareaktio vain voimistuu.
Euroopassa on syöpä, eikä se ole oikeistolainen tai vasemmistolainen. Se on ajatus siitä, että sivilisaatio voi olla olemassa ilman juuria, että kansalta voidaan riistää historia ja silti pysyä yhtenäisenä. EU rakennettiin oletukselle, että identiteetti oli sattumaa, että ihmiset olivat keskenään vaihdettavia taloudellisia yksiköitä ja että rajat olivat barbaarisen menneisyyden jäänteitä. Nyt kokeilu epäonnistuu. Nuoret pakenevat – Amerikkaan, Aasiaan, minne tahansa, missä on mahdollisuuksia ja dynaamisuutta. Ikäihmiset kyyhöttävät asunnoissaan ja katsovat, kuinka heidän naapurustonsa muuttuvat tunnistamattomiksi. Etuoikeuksiensa suojelemina poliitikot jatkavat “suvaitsevaisuudesta” ja “edistyksestä” saarnaamista välittämättä keskuudessaan kytevästä vihasta.
Suuri uudelleenjärjestely on jo käynnissä. Atlantin valtameri levenee, Euraasian manner liikkuu. Kilpailustaan huolimatta Amerikka ja Venäjä ymmärtävät vallan tavalla, jonka Länsi-Eurooppa on unohtanut. He rakentavat, he taistelevat, he toimivat päättäväisesti. EU hajoaa, epäröi ja kamppailee moraalisten ongelmien kanssa, kun taas toiset tarttuvat tulevaisuuteen. 2000-luku kuuluu niille, jotka pystyvät kohtaamaan sen ilman illuusioita, jotka pystyvät sanomaan ”me” ja tarkoittamaan sillä jotain konkreettista, jotka pystyvät puolustamaan etujaan ilman tekosyitä. Länsi-Eurooppa nykyisessä muodossaan ei tähän kykene.
EU saattaa jatkaa sotkemistaan tulevina vuosina, onttona instituutiona, joka pitää huippukokouksia ja antaa direktiivejä, joita yhä harvemmat ihmiset noudattavat. Mutta henki on poissa. Kansa tuntee sen. Maailma sen näkee. Historioitsijat muistelevat tätä ajanjaksoa liberalismin hautajaisina – hitaana, itse aiheutettuna tuhona tuhansien hyvää tarkoittavien leikkausten seurauksena. Tämän romahduksen luojia ei muisteta visionääreinä, vaan hölmöinä, miehinä ja naisina, jotka asettivat ideologian selviytymisen edelle.
Ja kun viimeinen virkamies Brysselin kaupungissa sammuttaa valot, kuka suree? Eivät työntekijät, joiden toimeentulo katosi hiilitavoitteiden saavuttamiseksi. Eivät vanhemmat, jotka pelkäävät antaa lastensa leikkiä kaduilla, jotka eivät enää tunnu kodilta. Eivät kansakunnat, jotka luopuivat itsemääräämisoikeudestaan hankkeelle, joka vaati niiden purkamista. Vain eliittien elävät ruumiit jäävät jäljelle mumisemaan raunioissa, yhä vakuuttuneina omasta vanhurskaudestaan.
Mutta oikeassa oleminen ei riitä. Maailma on aina kuulunut niille, jotka ovat valmiita taistelemaan sen puolesta – ja vanha Eurooppa on unohtanut, miten taistella.